Puheenjohtajan blogi: Työnantajien ryhtiliike liikkeelle 

Irma Hirsjärvi kasvokuva kesällä ulkona

Työttömien Keskusjärjestön puheenjohtaja Irma Hirsjärvi. Kuva Jussi Vainikainen.

Työnantajien ryhtiliike liikkeelle

Työllisyys nousee kohisten. Maagisena pidetty 75 % työllisyysaste on aivan hilkulla, ja nousukiito jatkuu kaikkien asiantuntijoiden mukaan. Miksi siis myös pitkäaikaistyöttömyys nousee samaa vauhtia? Miksi eläkeläisiä kutsutaan työelämään, mutta pitkäaikaistyötön, osatyökykyinen, työkokemusta vaille jäänyt nuori tai 50+ jää vaille?

Työttömien pitkään jatkunut parjaus ”työhaluttomina” kantaa mielestäni edelleen kurjaa satoaan, ja tulee näkyväksi nyt siinä, että pitkäaikaistyöttömyys nousee, vaikka on syntynyt todellinen pula työntekijöistä. Työttömän ”loiseksi” nimittäminen on toki muuttunut normipuheesta pöyristystä herättäväksi tapahtumaksi. Tämä muutos on sinänsä erinomainen asia. Se kertoo, että työttömyyden moninaisuuden ja sen ongelmien samoin kuin työttömyyden rakenteellisen luonteen avaaminen on onnistunut mediassa ja päättäjille.

Silti esimerkiksi kuva avuttomasta työttömästä näyttää luimivan edelleenkin jossakin kollektiivisessa alitajunnassa. Mitä siis voimme tehdä? Olemme Työttömien Keskusjärjestön kaikissa keskusteluissa median ja päättäjien, sekä viranomaisten kansa nostaneet esimerkiksi esiin sitä faktaa, että työttömän osaamisella ei ole ”parasta ennen”-leimaa, vaan että osaaminen säilyy senkin päivän jälkeen, kun työsopimus on päättynyt. Näkemys on laajasti omaksuttu, mutta silti tämä ei näy rekrytoinnissa. Työtön, erityisesti vähän pidempään työttömänä ollut muuttuu ikään kuin epäilyttäväksi. Viimeksi tätä tekstiä viimeistellessäni luon että firma oli  työllistänyt ”jopa pitkäaikaistyöttömiä”.

Tarjolla epävarmoja töitä

Työnantajaosapuolelta on nyt työvoimapulan iskettyä esitetty esimerkiksi eläkeläisten töihinkutsua erityispalkkioin, samaan aikaan kun erittäin päteviä, osaavia, työhaluisia ja valmiita 50+ -ihmisiä odottaa turhaan edes ensimmäistä vastausta työhakemukseensa. Osatyökykyisten kohdalla työllistymisen ongelmat ovat kaikissa ikäryhmissä, samoin työkokemusta vailla olevat ammatin omaavat nuoret ovat pulassa. Heille tuntuu olevan tarjolla lähinnä vain epävarmoja töitä, jonka tuloilla ei tule toimeen, tai töitä, joissa pahimmillaan menettää työkykynsä, kuten äskettäinen pikaruokapaikkojen työolosuhteista käyty keskustelu osoitti.

Tulossa on pohjoismainen työnhaun malli, työllisyyden kuntakokeilut ovat meneillään, koulutuksen mahdollisuuksia kehitetään ja työllistymiseen on olemassa erilaisia tukia. En tiedä, mitä yhteiskunta voisi tehdä enemmän. Mitä me sitten keskusjärjestönä voisimme tehdä enemmän?  Voimmeko tehdä?  Voimme ainakin nostaa esiin ongelmia silmiemme edessä.

Viimeisin niistä on kohtaanto-ongelma. Työttömien Keskusjärjestön jäseniltä tuli lokakuun alussa vahva viesti siitä, että työllisyyden kuntakokeilu tahmaa. Kävi selväksi, että työllisyyden kuntakokeilussa on jouduttu nyt korjaamaan vuosien TE-toimistojen aliresursointia. Sinänsä joustavasti toimivat rekryfirmat eivät ole tehneet pitkäaikaistyöttömien kartoitusta. TE-toimistojen lähes puolen vuoden katkos työnvälityksessä todella näkyy nyt kunnissa, ja tämä selittää merkittävän osan kohtaanto-ongelman syystä, mutta ei kaikkea.

Onko työnantajapuolella asenneongelmia?

Olisiko sittenkin myös niin, että työnantajapuolella on asenneongelmia, sillä työhakemuksia kyllä tehdään. Raaka haku huippuosaajista jättää ulkopuolelle todellisuuksien maailman, jossa ihmisillä on elämä: perhettä, sairauksia, vastoinkäymisiä ja toiveita toisenlaisesta elämästä.

Hyvä esimerkki mielikuvien merkityksestä on aikanaan naisten työllistymistä ehkäissyt tapa, että naimisiin mennessä oli erottava työstä, ellei saanut sen jatkamiseen erikoislupaa. Äitiysloma oli aikanaan mahdottomuus työssäkävijälle, mutta nyt pitkän vanhempainlomakehityksen ja asennemuutoksen myötä se on mahdollista jopa ministerin vaativassa tehtävässä. Kansanedustaja Kalle Könkkölä oli esimerkki puolisonsa Maija Könkkölän kanssa siitä, että vamma ei estä elämää ja työtä. Työtä tehdään monenlaisin lähtökohdin.

Olisiko siis aika keski- ja suurikokoisten yritysten ryhtiliikkeelle, jossa voitaisiin miettiä niin porkkanaa kuin keppiäkin? Olisiko aika ylipäätään miettiä yrityselämän pelisääntöjä uusiksi, sellaisiksi, joissa myös pätevät 50 vuotta täyttäneet olisivat haluttavia työntekijöitä – ennen eläkeikääkin? Olisiko meidän nyt aika alkaa nostaa esiin monimuotoisen työttömän lisäksi kuvaa toisenlaisesta työn maailmasta, jossa työnhakijat otetaan työhön ihmisinä. Maailmasta, jossa nuorillakin olisi mahdollisuus halutessaan perheeseen, jatkuvaan oppimiseen ja kehittymiseen, eikä ainoastaan halpatyön sirpaleiden keräämiseen.

nuoli