Vierasblogi: Kriisi haastaa mielikuvittelemaan ruoka-avun tulevaisuutta

Kriisi haastaa mielikuvittelemaan ruoka-avun tulevaisuutta

Tänä keväänä mielikuvitus murtautui todellisuuteen varsin dystooppisessa muodossa. Kun koronaviruspandemia puhkesi, uutisemme täyttyivät kuvilla kauppojen tyhjistä hyllyistä. Yhtäkkiä ei ollut itsestään selvää, että kaupasta sai ostettua koska vain mitä vain. Tai että kauppaan oli ylipäänsä asiaa. Puheemme täyttyi poikkeustilasta, joka muutti monia itsestään selvinä pitämiämme arkisia rutiineja ja vaikutti muun muassa tapaamme hankkia ja kuluttaa ruokaa.

Kun pandemian myötä pystytettyjä rajoituksia alettiin purkaa kesäkuussa, uutiset kertoivat pitkästä aikaa maanantaina ulos ravintolaan lounaalle päässeistä ihmisistä. Monille maanantainen ravintolalounas merkitsi odotettua paluuta normaaliin tai niin sanottuun uuteen normaaliin.

Medialla on taipumus luoda ihmiset omaksi kuvakseen, tässä tapauksessa valinnanvapauden kaventumisen kohteeksi joutuneeksi ulkona lounastavaksi kuluttajaksi. Mutta ketkä jäävät kuvan ulkopuolelle? Millaista on uusi normaali niille, joiden ruokahyllyt ovat aina tyhjät? Niille, jotka seisovat runsaina notkuvien hyllyjen välissä, mutta joilla ei ole varaa ostaa ruokaa? Niille, joille ulkona syöminen on kaukainen haave?

Ruoka-avun tarve ja tarpeellisuus

Ruoka-avun tarpeen muutokset yhdistetään usein suoraviivaisesti toimeentulo-ongelmien ja huono-osaisuuden määrälliseen muutokseen. Huomiot siitä, että leipäjonot pitenevät ja ruoka-avun tarve kasvaa validoivat abstraktien talouslukujen inhimilliset vaikutukset. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että ruoka-avun käyttö on kehno indikaattori mitattaessa köyhyyttä ja ruokaturvan puutteita. Ruoka-apu ei tavoita kaikkia sitä tarvitsevia, eivätkä kaikki ruoka-avun kohderyhmään kuuluvat halua ottaa apua vastaan. Ruoka-apu ei läheskään aina vastaa saajansa ravitsemuksellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia tarpeita.

Ruoka-apu ole niinkään määrällinen, vaan ennen kaikkea laadullinen yhteiskuntamme tilan mittari. Sen sijaan että ruoka-apua ajateltaisiin vastauksena johonkin yhteiskunnalliseen ongelmaan, on sitä hedelmällisempää lähestyä yhteiskunnallisena tunnusmerkkinä, joka herättää kysymyksiä maailmamme tilasta.

Kun ruoka-apu ilmestyi suomalaiseen yhteiskuntaan ja katukuvaan 1990-luvun laman seurauksena, ilmiö kehystettiin osaksi hyvinvointivaltion kriisiä. Ruokapankki oli ”pankki, jota ei pitäisi olla”: Ihanneyhteiskunnassa kaikilla olisi riittävä toimeentulo, eikä vapaaehtoisuuteen tai armeliaisuuteen perustuvaa laajamittaista aineellista apua tarvittaisi. Ruoka-avun tehtävänä oli tehdä itsestään tarpeeton.

Ruoka-avun vakiinnutettua paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa keskustelun kehys on muuttunut. Nykyään puhutaan enää vähän siitä, ettei ruoka-apua pitäisi olla olemassakaan, ja paljon siitä, kuinka sitä voitaisiin jakaa tehokkaammin ja paremmin. Nämä ruoka-avun parannus- ja tehostamispyrkimykset kietoutuvat muun muassa kysymyksiin hävikkiruoan hyötykäytöstä ja yhteisöllisyydestä.

Ruoka-apu, runsaus ja yhteisöllisyys

Kun lähdin vajaa vuosikymmen sitten keräämään tutkimusaineistoa ruoka-avun asiakkaiden kokemuksia käsittelevää väitöskirjaani varten, olin valmistautunut kohtaamaan vaikeissa taloudellisissa tilanteissa eläviä ihmisiä. En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen ruoan runsauteen, johon törmäsin. Tutkimissani paikoissa ruoka-avun visuaalista tilaa hallitsi usein ruoan runsaus, joka asettui jännitteiseen suhteeseen ihmisten moninaisten tarpeiden kanssa.

Suomessa ruoan puute ja runsaus ole eivät toisensa poissulkevia asioita. Ruoka-avun todellisuudessa ne lyövät kättä. Tutkimuksessani havaitsin kouriintuntuvasti, kuinka ruoka on samaan aikaan niin halpaa, että sitä voidaan heittää pois, ja niin kallista, ettei kaikilla ole siihen varaa. Ruoka-apu ei ole vastaus elintarvikehävikin ja ylijäämän ongelmaan, vaan osoitus siitä vakavasta kohtaanto-ongelmasta, joka vallitsee kysynnän, tarpeiden ja tarjonnan välillä ja jolla on syviä sosiaalisia ja ekologisia seurauksia.

Ruoka-avun ja ylijäämän yhtymäkohtien lisäksi nykyään keskustellaan paljon ruoka-avun yhteisöllisyydestä. Ruoka-avun asiakkaiden kokemuksia kartoittaneessa kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että noin puolet avun saajista piti muiden ihmisten kohtaamista tärkeänä osana tätä toimintaa.

Tuloksen voidaan tulkita puhuvan sen puolesta, että ruoka-apu on monelle sen saajalle enemmän kuin leipää: Se on myös tärkeää sosiaalista ja yhteisöllistä toimintaa. Tutkijana huomioni kiinnittyi kuitenkin myös tuloksen toiseen puoleen. Noin puolelle vastaajista muiden ihmisten kohtaaminen ei ollut tärkeää. Mitä se siis oli? Oliko se merkityksetöntä? Liittyikö siihen vaaroja?

Osallistuva tutkimukseni ruoka-avun asiakkaiden parissa osoitti, että ruoka-avun sosiaalisuus on moniulotteista: Ruoka-apu on sekä valvova, vaativa, että merkittävä yhteisö. Moni ruoka-apupaikka esimerkiksi toimii matalan kynnyksen periaatteella, jossa yksilön ei tarvitse todistaa tarvitsevuuttaan. Tämä tekee avun hakemisen helpommaksi, mutta saattaa johtaa avun saajien väliseen keskinäiseen tarkkailuun, arvosteluun ja kyräilyyn. Jonossa odottaminen puolestaan tarkoittaa näkyville asettumista ja huono-osaiseen ryhmään identifioitumista ja sisältää leimaamisen ja leimautumisen vaaran. Jono mahdollistaa selän kääntämisen ja torjutuksi tulemisen, mutta myös kohtaamisen ja kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Jopa nurjimmissa muodoissaan ruoka-apu on myös merkityksellinen paikka.

Mielikuvitus ja ruoka-avun tulevaisuus

Koronakriisin myötä kärjistyneet toimeentulo-ongelmat ja alati kasvava aineellisen avun tarve eivät haasta vain niitä ihmisiä, jotka ovat avun tarpeessa, vaan myös avun tarjoajia, avun tutkijoita ja koko yhteiskuntaa, mielikuvitustamme. Ruoka-apua jakavat tahot ovat keskeisessä roolissa sekä oman toimintansa tulevaisuuden suuntaviivojen hahmottajina, että yhteiskunnallisten kysymysten esille tuojina, asettajina ja muovaajina. Tämä vaatii paitsi tekoja, myös mielikuvittelua ja uutta luovaa puhetta. Ruoka-avusta keskusteleminen ei ole irrallaan avun toteuttamisesta, vaan voi osaltaan tuottaa uusia välineitä yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuun.

Kriisi haastaa ruoka-avun tarjoajia kuvittelemaan vastauksia moniin suuriin kysymyksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi:

Voisivatko kauppojen hyllyt olla jatkossakin vain puoliksi täynnä, ja mitä tämä tarkoittaisi ekologiselle kestävyydelle, ruoka-avun vastaanottajille, avun tarjoajien resursseille ja koko ruoka-aputoiminnan tulevaisuudelle?

Kuinka luoda ruoka-avun jaosta turvallinen sosiaalinen tila ja kuinka vaalia yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa emme saa koskea tai kohdata, vaan joudumme toisistamme etäälle tai peittämään kasvomme?

Kuinka ylläpitää ruoka-aputoimintaa tavalla, joka ei hyväksy sen enempää elintarvikeylijäämää kuin eriarvoisuuttakaan vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen sisältyväksi välttämättömäksi pahaksi?

Onko ruoka-apu tullut jäädäkseen vai onko meillä yhä kykyä tai tahtoa mielikuvitella se nykyisessä laajuudessaan tarpeettomaksi?

Lähteitä:

Loopstra & Tarasuk (2012) The Relationship between Food Banks and Household Food Insecurity among Low-Income Toronto Families. Canadian Public Policy Vol. 38, No. 4 pp. 497-514.

Ohisalo & Saari (2014) Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Salonen (2016) Food for the soul or the soul for food: Users’ perspectives on religiously affiliated food charity in a Finnish city. Helsingin yliopisto.