Toiminnanjohtajan blogi: Järjestörahoitus pohdinnassa – miten käy matalan kynnyksen toiminnan?

Valtionavustustoimintaa ollaan uudistamassa. Valtionavustus kehittämis- ja digitalisointihankkeessa toimiva järjestöjaosto on selvittänyt, minkälaisia valtionavustuksia järjestöille myönnetään rahapelitoiminnan tuotosta. Lisäksi järjestöjaosto selvitti, millaisia järjestöjä koskevia valtionavustuskäytäntöjä maa- ja metsätalousministeriössä, opetus- ja kulttuuriministeriössä sekä sosiaali- ja terveysministeriössä on. Työryhmän ehdotukset ovat olleet lausuntokierroksella, joka päättyi 6.8.2021.

Työttömien Keskusjärjestö on antanut oman lausuntonsa valtionavustuskäytäntöjen kehittämiseen ja yhdenmukaistamiseen.

Päähuomio on, että Suomessa on ollut ilmeisesti ainutlaatuinen järjestötoimintaa ylläpitävä ja kehittävä rahoitusjärjestelmä. Se on ollut osa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehitystarinaa. Hyvää siinä on etenkin se, että ideologia tai uskonnollisuus on ollut suhteellisesti taka-alalla ja toimintaa on rakennettu tarvelähtöisesti.

Löytyykö tukea matalan kynnyksen yhteistoiminnalle?

Pidämme tärkeänä, että jatkossakin järjestökentällä on olemassa tuki. Kansalaisten eriytyminen ja eriarvoisuuden kasvu on ollut pitkään osa suomalaista yhteiskuntakehitystä. Pitkäkestoiselle työttömyydelle on monissa yksittäisissä tapauksissa pitkät sosiaaliset tai terveydelliset syyt. Tekemämme järjestötyö on yksi kanava, jolla tavoitetaan ihmisiä, jotka muutoin saattaisivat jäädä vaille apua tai osallisuutta.

On tärkeää, että matalan kynnyksen yhteistoiminnalle löytyy myös matalan kynnyksen rahoitusta. Pitkäaikaistyöttömille etenkin lämmin ja terveellinen päivittäinen ateria on erityisen tärkeä ja parasta on, jos se voidaan järjestää vertaistuellisesti. Mutta muullekin matalan kynnyksen toiminnalle ja aktiivisuudelle on tärkeää löytää tuki. Hankemuotoinen tuki on ollut hyvää, mutta toki tarvetta on myös pysyväisluontoiselle rahoitukselle.

Voiko valtionavustuksia yhteismitallistaa?

Millä tavalla nämä sosiaaliset ja terveydelliset tarpeet sitten suhteutuvat kulttuurin ja taiteen tukemiseen tai urheiluun? Miten valtionavustuksia voidaan yhteismitallistaa etenkin, jos avustukset jatkossa vähenevät? Ehdotamme, että kriteereissä huomioidaan toiminnan paikallinen, alueellinen ja valtakunnallinen ainutlaatuisuus. Joissain toiminnoissa, etenkin paikallisella tasolla, merkittävä kriteeri on käyntien säännöllisyys ja määrä.

Tulosten mittaaminen yhteiskunnallisella vaikuttavuudella soveltuu asiantuntijaorganisaatioihin, mutta on myös haastava kriteeri, koska mielipiteille ei aina ole vastakaikua. Ainutlaatuisuuteen liittyy poliittisen moniäänisyyden ja pluralismin lisääminen, joka osaltaan vahvistaa yhteiskunnallista sidettä. Kulttuurille ja urheilulle tulisi miettiä vastineita näihin.

Tai toisinpäin pitäisikö sosiaali- ja terveysalan järjestöt arvottaa urheilun tai kulttuurin mittareilla? Mitä ne silloin olisivat?  On haastava yhtälö yhteismitallistaa toimintoja, koska kokonaisuuteen liittyy vahvoja arvovalintoja.

Millaisia arvovalintoja tehdään?

Arvovalintoihin liittyy esimerkiksi, tuetaanko jatkossa mahdollisimman laajasti kulttuurin ja urheilun monimuotoisuutta vai tuetaanko pääasiassa sitä, mikä turvaa laajimman osallistumisen urheiluun ja kulttuuriin? Pyritäänkö maksimoimaan voittoa vai laatua jollakin muulla kriteerillä? Onko tavoitteena mahdollisimman suuri osallistuminen vai tiettyjen segmenttien osallistuminen (huippu-urheilijan menestyminen, vammaisurheilu tms.)? Onko tavoitteena kansansivistys vai erityisryhmille mahdollistava osallisuus?

Omavastuukysymykset ovat myös haastavia. Etenkin kulttuuria ja urheilua voidaan myydä, mutta esimerkiksi sosiaalista tai terveydellistä tukea on vaikeampi toteuttaa vähävaraisille omavastuulla. Myöskin pelot kilpailun vääristämisestä ovat jo pitkään sotkeneet ja heikentäneet sosiaali- ja terveysalan järjestökentän tekemää työtä – yleensä siten, että korvaavaa toimintaa ei ole järjestynyt kohderyhmälle tai toiminta on supistunut.

Itse näkisin tärkeänä, että osana Veikkauksen uudistusyhtälöä, mietittäisiin myös kuntien roolia. Esimerkiksi oikeus kulttuuriin ja urheiluun tulee turvata etenkin lapsille varallisuudesta huolimatta. Vahvasti järjestövetoista mallia voisi enemmän yhdistää kuntien toimintaan siten, että kouluissa olisi kaikille lapsille myös pakollisten aineiden lisäksi valinnaisia harrastuksia. Aikuisetkin voisivat olla enemmän vapaaehtoisina mukana tukemassa toimintaa. Tämä sitoisi kuntalaisia enemmän ja loisi laajempaa yhteiskunnallista osallisuutta, mikä tukisi myös sosiaali- ja terveysjärjestöjen tavoitteita.

Jukka Haapakoski

Toiminnanjohtaja